Remontin keskeltä.

Kello lyö yli puolenyön ja minä istun valveilla olkkarissa. Kaksi tehokasta remonttipäivää takana, mutta paljon on vielä hommaa jäljellä. Pää käsittelee kaikkea tehtyä ja tekemätöntä, eikä uni ota tullakseen.

Perjantaina aloitettiin aamulla siivoamalla ja pakkaamalla kaikki irtaimisto makkariin ja varastoon. Illalla revittiin kaapit alas. Kirjaimellisesti revittiin. Ekan kaapin kanssa purettin osa kerrallaan kun ei ollut hajuakaan miten tuollaiset keittiön kaapit yleensäkkään on kiinni. Siis oletus oli, että muutama ruuvi seinässä. No eipä ollut. Kaapit oli tämän lisäksi isoilla nauloilla kiinnitetty seinään ja pienillä nauloilla kiinnitetty toisiinsa. Kun eka oli päreinä lattialla, olikin loput sitten vähän helpompi irottaa kun osasi arvata mikä oli minnekkin liitoksissa. Liesituuletinta oli eri jännää lähteä irttomaan.

Tätä se nyt sitten on kun itse tekee ja oppii tehdessään.

Välitilan kaakelit oli jollain superliimalla laitettu ja vaikka loppujen lopuksi oli todella hyvät välineetkin käytössä niin suurin osa kaakeleista irtosi muutaman sentin muruina. Tuli myös kulutettua Honkkarin liukuoviakin jokusen kertaa kun kokoajan täytyi lähteä hakemaan jotain välinettä tai tarviketta. Työkaluvalikoima oli ennen luokkaa (pikku)vasara ja ruuvimeisseli.

Veljeni tuli lauantaina laittamaan sähkötyöt aluilleen, että sähköjä ei sitte ruvettu tekemään itse, hah hah. No eihän se kaappien asennuskaan ois edenny ilman ystäviä ja appivanhempia. Siinä olikin sitten meikäläisen aika siirtyä takavasemmalle tapetin poistoon kun ammattimiehet rupesivat hommiin. Tarkkailin tilannetta aktiivisesti ja koitin ottaa oppia jos sitä uskaltaisi sen maatalonkeittiön sitten tehdä itse.

Nyt tilanne on se, että alakaapit ovat paikallaan. Yläkaappeihin tarvittiin erityisiä ankkureita ja niiden puutteessa jätettiin kaapit asentamatta. Ekat koe ponnistukset, eli voileivät, on nyt tehty uusilla tasoilla ja hyviltä vaikuttaa. Ainoastaan tälleselle lyhyelle puolentoista metrin hukkapallalle 90cm taso tuntuu tosi korkealta.Tottuukohan siihen? Kai se on vaan tottumis kysymys, ainahan uusi on erillaista, eikö niin?

Remontti Reiskan jalan jäljillä.

Muutama kirjoitus sitten kerroin muutosta maalta kaupunkiin. Tällä kertaa ei muutettukkaan enää ihan mihin tahansa vuokraluukkuun vaan ostettiin ihan oma koti. Järkeiltiin että fiksumpaa on ruveta lyhentämään asuntolainaa jo nyt, koska jossain vaiheessahan sen maatalon on löydyttävä ja lainaa on otettava viimeistään silloin.
Muutama kuukausi sitten löydettiinkin oikein mukava rivitalokaksio. Etsittiin tarkoituksella asuntoa jonka voisi remppailla mieleisekseen. Sitähän tämä kämppä juurikin on. Suurin osa asunnosta on vieläkin alkuperäis ( eli 70-luvun) kunnossaan. Wc on kaakeloitu ja laitettu, mutta en ole kovin ihastunut siihen.
Äitini totesi että "on siinä hommaa", eikä ollut yhtään väärässä.

Päätettiin aloittaa remontti olohuoneesta ja keittiöstä jotka ovat virekkäin.
Suunnitelmana oli kaataa pieni kaistale seinää keittiön ja olohuoneen väliltä, muuttaa se tupakeittiöksi. Tilasta olisi tullut upea! Harmiksemme se pikku kaistale oli osa kantavaa seinää, eikä sitä missään nimessässä saanut kaataa kokonaan, vaan siihen täytyisi jättää ainakin kaksi tolppaa. Lisäksi lupiin, suunnitelmiin ja itse purkutyöhön olisi uponnot liian  suuri osa remppabudjettia joten luovuttiin suunnitelmasta. Meidän maataloon tulee sitten ihan valtava tupakeittiö ja se on päätetty.

Puoliskon kanssa ollaan selailtu Pinterestiä ja kilpaa pinnailtu kuvia unelma keittiöstä.

Kuva: Heart handmade

Kuva: Unelmien talo ja koti.

Maalaisromantiikkaa ( yllätys !) tulossa. Viime hetken muutoksia tuli muutamia joten katsotaan miten toimii... Olisin halunnut puiset tasot keittiöön, mutta ehkä nekin tulee sitten sinne maataloon, hah. 

Eilen illalla ei meinannut tulla uni silmään kun pyörittelin kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Ystävät on onneksi tulossa avuksi, heillä on enemmän kokemusta kuin meillä. 

Apua. Mitäköhän tästä tulee?

Romun kuulumisia

Koirakuulumisia en olekkaan pitkään aikaan päivitellyt. Viimeiset taisi olla agility hehkutuksia yli puoli vuotta sitten! Romulle on tapahtunut vähän, mutta isoja asioita.

Kesällä Romu pääsi vaellukselle. Reissu oli mennyt ihan hienosti, mutta kotiin tultua Romun käytös muuttui selkeästi. Se vahti entistä enemmän ja suhtautui kaikkiin pihaan tuli joihin suurella varauksella. Tilanne kiristyi kiristymistään ja aloin jo selaamaan ammattiauttajien sivuja. Päätettiin ensin mennä eläinlääkäriin kun näin nopeissa käytösmuutoksissa kipu on yleisin syy. Eläinlääkäri tutki ja kuvasi Romun. Tulokseksi saatiin D:n lonkat ja kipu arvioitiin käytöshäiriön aiheuttajaksi.

Koirien lonkat arvostellaan A:sta E:hen. A on normaalit lonkat. E ja D tarkoittaa vakavaa tai erittäin vakavaa poikkeamaa lonkkanivelessä.

Kotiin viemisiksi ei saatu oikein mitään. Nivelvalmisteita täytyisi ostaa ja agilityyn ehdoton kielto. Kotona turvaudui  wikipediaan ja googleen. Useassa paikkaa ratkaisksi tarjottiin ruokinnan muutosta (nivelvalmisteet ja laihdutus) ja lihaksia ylläpitävää liikuntaa. Tuumasta toimeen siis.

Myös maalta kaupunkiin muutto on ollut Romulle vähän raskasta, se kun jännittää toisia koiria ja kesän jälkeen myös vieraita ihmisiä. Kaupungissa ärsykkeitä on niin paljon. Tuhannet hajut, äänet ja uudet asiat. Rauhoittumisharjoitukset olivat TODO-listalla jo Tampereella asuessamme.

Romun ruokinta meni kesällä uusiksi ja siirryimme 50/50 ruokintaan jossa on raakaa lihaa ja nappuloita. Ollaan myös aloitettu seuraamisen ja etsinnän reenailut. Molempia ollaan reenattu vasta muutaman kerran ja kummastakaan Romu ei ole vielä kovinkaan innoissaan. Odotellaan kuitenkin, saattaa olla, että varsinkin nuo haistelut ovat Rompun mieleen.

Arkitottelevaisuudenkin alkeet, lähinnä koirien ohitukset, on otettu uudelleen työn alle ja parin viikon reenin jälkeen alkaa jo sujua. Välillä meinaan pakahtua kun se on taas niin hieno ja sitten seuraavalla lenkillä ei mikään onnistu. Olen suunnitellut että koitan järjestää reeniporukan jossa voitaisiin harjoitella toisten koirien ohittamista hallituissa olo suhteissa. Tuntuu olevan sama ongelma muutamalla muullakin koirakolla.

Kaikista harmaista hiuksista huolimatta Poju on eräässä asiassa lyönyt mut täysin ällikällä. Se on nimittäin ollut hienosti yksin kotona. Romulla on aikaisemmin ollut aivan valtavan iso ongelma yksin jäämisen kanssa. Romun on nuorempana tuhonnut kämppää aika tavalla ja siitä syystä on ollut eristettynä yksin olo ajat. Mökillä eristäminen ei huoneen koon vuoksi ollut järkevää ja nyt täällä uudessa kodissa uskalleettin jättää Romu vapaaksi koko asuntoon. Eikä mitään tihutöitä! Edes pöydälle unohtunut juuston kannika ollut kelvannut. Mainiota!

Lihahattomuus vai lihallisuus?

Tunnustaudun jollain tasolla kukkahattutädiksi. Maailman katsomustani voisi kuvailla hyvin pehmeäksi tai toisaaltaan aika kovaksikin, riippen kuka katsoo ja missä tilanteessa.

 Kaikille varmasti tulee vaihe jossa miettii maapallomme menoa. Tulee pohtineeksi miten minä sitä kohtelen, entä ne muut? Jossain vaiheessa tuskastuu siihen kaikkeen,onhan siinä maailman pelastamisessa kamalan paljon asioita huomioitavana.

Lampaiden teurastuksen jälkeen olen miettinyt lihan syömistä ja sen tarpeellisuutta. On siis varmaan sanomattakin selvää, että meni tunteisiin se teurastus. Eikä varmaan muuten, mutta tainnutin ja laskin veret kaikista neljästä lampaasta itse. Teimme nylkemisen ja suolistamisen, isäni ja veljeni kanssa. Ainoa mikä otti koville oli se hetki kun elävästä eläimestä tulee kuollut, jollain tapaa esine. Kun siitä henki lakkaa ja se on vain työn suorittamisen kohde. Kuvittelin olevani kovempi, ei minua ole hirvittänyt kuoleman näkeminen ja olen mielestäni ymmärtänyt mistä ja miten liha tulee. Halusin alusta asti, että lampaat teurastetaan kotona, että saan olla itse mahdollisimman pitkään lihantuotantoprosessissa mukana. Oli pysäyttävää olla siinä ihan itse teurastamassa, olla ihan itse tekemässä elävästä eläimestä, lihaa ja ruokaa. Meni perspektiiviin se 400g jauhelihapaketti joka ehti menemään viime viikolla vanhaksi ja päätyi roskiin. 

Teemaan osui sopivasti Dokventuresin lanseeraama lihaton lokakuu. Se on saanut osakseen paljon kritiikkiä juuri sen vuoksi, että se on syksyllä. Juuri silloin kuin tuoreen lihan sesonki on parhaimmillaan. Monet kommentoijat ovat paheksuneet tapahtumaan osallistujien tekopyhyyttä, kuukauden kasvissyönnillä ostetaan loppuvuoden lihamässäilyt ja sopivasti juuri ennen joulua. Onko tämä lihatonlokakuu tosiaan uhka maataloudelle? Jotenkin todella vaikea uskoa että yksittäinen tapahtuma facebookissa vavisuttelisi suomen maataloutta, vaikka se kuinka trendikästapahtuma olisikin.  Tapahtuma saattaa herättää ajatuksia kuluttajassa, joka ei ole ollenkaan pahasta. Se saattaa tuoda kasvisruokia osaksi joka päiväistä arkea. Ehkä joku tapahtumaan osallistunut tekee vielä tammikuussakin jotain kasvisruokaa, koska tapahtuman myötä tuli kokeiltua.

Ymmärrän myös lihakarjatilallisten tuskan, mitä jos tämä on tulevaisuuden kulkusuunta? Lihaa ei kulutetakkaan enää niin paljoa, nykyisilläkin myynneillä saadaan elanto juuri ja juuri. Se on kyllä totta, että tuottajalle jää lihasta aivan liian pieni penni. Kuluttajat pitäisi saada maksamaan lihasta edes kohtuullinen korvaus.Minusta liha on kuitenkin tärkeä osa ihmisen ravintoa. Siis silloin kun puhutaan parhaasta mahdollisesta ravinnosta joka käytetään hyödyksi mahdollisimman hyvin ja josta saadaan kaikki tarvitta mahdollisimman tehokkaasti, edistäen samalla terveyttä. Mutta tarvitaanko sitä niitä määriä jota tällä hetkellä syömme? Riittäisikö vähempi? 

En näe järkeä lihattomassa lokakuussa, koska liha on tuoreimmillaan ja maukkaimmillaan juuri nyt. Sen sesonki on juuri nyt. Jos haluaa tehdä tästä teeman tai tapahtuman pitäisikö sittenkin olla lihaton lauantai? Tai mikä tahansa viikonpäivä kun ei käyttäisi ollenkaan lihaa. 

Vai pitäisikö jokaisen oppia antamaan lihalle sille kuuluvan arvo? Silloin sitä kuluttaisi vähemmän, mutta siitä olisi valmis maksamaan enemmän. Teurastuksen myötä minä arvostan lihaa enemmän, toimisiko se muillekkin samoin?

Syksyn synkeys

Lokakuu tuli kuin varkain. Hupsista vaan ja ollaan jo niin syvällä syksyssä ettei sitä voida enää oikein salaillakkaan, oikeastaan nyt kolkutellaan jo talven portteja.

Pidän syksystä, sen keltaisesta valosta ja väreistä. Rakastan sitä syksy aamujen tuoksua, se on yhdistynyt odotukseen ja uusiin alkuihin, muutokseen. Sadonkorjuu ja kiitollisuus.

Tämä syksy on kuitenkin hieman ynseä. Pitää luopua lampaista ja maaseutuelämästä.

Muutto oli kyllä odotettu. Juoksevan veden puuttuminen ja pienessä yhdeksän neliön huoneessa asuminen alkoi jo riittämään, mutta... Tiedätkö sananlaskun " You can take man out of the counrty but you can´t take country out of the man". Se on käynyt hyvin selväksi tänä syksynä. Maalle on päästävä, ennemmin tai myöhemmin. Taitaa mennä sen myöhemmän puolelle.

Onneksi mun työ vie mua maalle ja mökille pääsee aina kun siltä tuntuu. Eli onhan noita mahdollisuuksia ja onneksi on noita ystäviä jotka (onnekkaat pirulaiset) ovat jo ostaneet oman maatalon. Voi sitten mennä kyläilemään.

Lampaat teurastetaan huomenna. Se harmittaa.

Keritsemisen SM-kisat.

Lauantaina 26.9 Tampereella oli keritsemisen SM-kisat. Tänä vuonna kisojen järjestävän tahona oli Pirkanmaan lammaskerho ja paikkana Tampereen tallipiha. Täytyy sanoa, että paikka valinta oli erinomainen! Tallipihan markkinat houkuttelivat paikalle katsojia jotka olivat vain ohikulkumatkalla. Erikseen täytyy mainita erinomaiset juonnot. Sain tapahtuman jälkeen usealta ihmiseltä positiivista palautetta kiinnostavista faktoista ja kisan selostuksesta. Ne olivat erityisen tärkeitä katsojille jotka eivät tietäneet juurikaan mitään lampaista tai suomen lammastaloudesta.

Tänä vuonna keritsemiskisat tuomaroitiin ensimmäistä kertaa kansainvälisin säännöin joka tarkoitti käytännössä suuria muutoksia ainakin pistelaskuun.  Aikasempina vuosina nopeus ja kerinnän lopputulos ovat olleet tärkeässä asemassa, tänä vuonna painotettiin itse keritsemistapahtumaa ja valmista lopputulosta. Nopeuskin pisteytettiin, mutta se ei enää ollut niin suuressa asemassa. 

Kerinnän aikana tuomarit tarkailivat taukoamatta mahdollisia tuplaleikkauksia. Tuplaleikkauksella tarkoitetaan sellaista kerintää jossa villakuitu katkaistaan ensimmäisen kerran noin puolesta välistä ja sen jälkeen toisen kerran mahdollisimman läheltä ihoa. Miksi tämä on niin oleellista? Kerinnässä on aina tärkeää (oli se sitten kilpailu tahi ei) että villakuitu katkaistaan mahdollisimman pitkänä. Näin siitä pystytään kehräämään hyvää lankaa. Tuplaleikkauksista saa virhepisteitä. 
Kerinnän jälkeen tuomarit arvostelevat lopputuloksen. Kohdista joihin villaa on jäänyt enemmän kuin sentin verran, sakotetaan. Kaikenlaiset haavaumat ovat ehdottoman kiellettyjä ja niistä saa virhepisteitä runsaammin. Pisteet lasketaan yhteen ja koska nämä olivat virhepisteitä vähiten pisteitä kerännyt voittaa.

Tänä vuonna voiton vei suvereenisti virolainen Ando Fiks, reilulla piste erolla toiseksi tulleeseen isäänsä. Ando oli nopea ja  jälki oli erinomaista. Yhtälailla voisi kehua uutta suomen mestaria Jukka Vitikkaa. Jukka vältti tuplaleikkaukset jotka olivat monelle kokeneemmalle kilpakeritsijälle kompastuskivi.
Huolimatta siitä, että kyseessä on pieni marginaalilaji oli kilpailu suomalaisten osalta hyvin tasaväkistä eikä ensi vuonna voida nimetä selkeää ennakkosuosikkia. Ensi vuonnakin kilpailijoiden täytyy pistää parastaan, mitä vain voi tapahtua.
Kilpajännitystä tuntui olevan ilmassa joka vaikutti varmasti moneen keritsijään. Toivon ettei kukaan sen vuoksi lannistunut ja että kaikki keritsijät saisivat tästä kisasta pontta parantaa suoritustaan. Odotankin että ensi vuonna kisa olisi entistä tiukempi ja tasaväkisempi.

Minulle annettiin mahdollisuus toimia tuomarina ja olen siitä kiitollinen. Perjantaina oli varsinainen tuomarikoulutus jonka veti Richard Scofield ja lauantaina toimin yhtenä kolmesta tuomarista Richardin ja Milla Alangon rinnalla. Koulutukseni viimeistellään toivon mukaan ensi keväänä ja sen jälkeen minulla on valtuudet toimia tuomarina myös ulkomailla. Saapa nähdä mihin tämä polku minut oikein vie. Oli huikea viikonloppu ja huikeita ihmisiä. Ensi vuonna uudestaan!

Ajan jakson loppu.

Toukokuussa kun jäin Mäkitalon lammastilalta pois, soitin Lempäälän lomitustoimeen, että kelpaisko työntekijä. Ehkä, ehkä ei, ehkä tai ei sittenkään, oli vastaus. Tapojeni vastaisesti jatkoin pommittamista. Minulla kun oli käsitys, että hyville lomittajille on aina tarvetta. Loppujen lopuksi jouduin nöyrtymään, että ei sieltä töitä saanutkaan.  Harmitti ja otti vähän ylpeyden päälle. Mielestäni kun minulla oli hyvät paperit ja hyvät suositukset. Kirjoitin muutaman hakemuksen sellaisiin töihin joihin minulla ei ole ihan niin kovaa intohimoa ja koitin keksiä hyviä puolia miksi en päässytkään lomittajaksi.

Holstein vasikka englannissa.

Kolme päivää myöhemmin lomatoimelta soitettiin, että nyt pääsis näyttämään onko musta lomittajaksi. Menin tietysti. Ennen ensimmäistä työpäivää jännitti aivan valtavasti. Uni ei tullut ku mietin että mites se lypsy menikään, millanenkohan se tilallinen on ja apua osaanko enää koota lypsykonetta, tiedänkö milloin maitoa ei saa laittaa tankkiin, huomaanko poikkeamat? Kaikki varmuus oli taas vedetty vessasta alas.

Turhaan mä jännitin, lypsäminen on ku pyörällä ajoa, kun sen kerran oppii se tulee selkärangasta ja voi herran tähden ku oli taas kiva halailla lehmysiä! Lomitus venyi muutamasta päivästä kahteen viikkoon ja sain siihen rinnalle toisenkin lomituksen. Työn ohessa tuli miettineeksi, että onneksi olin sinnikäs ja jaksoin tyrkyttää itseäni.

Länsisuomenkarja lehmä Ahlmanin ammattiopistolta.

 Tänään menen toimistolle kirjoittamaan työsopparin loppu vuodelle ja niin päättyi minun aikanani työttömänä. Sen pituinen se.

Duunikimaralle uusia tuulia.

Ei kauheen voimakkaita tuulia, pikku puhureita vain. Hih hih.

Noin kuukausi sitten marssin lähimpään Mustiin ja Mirriin kysymään töitä. Hakemus poiki haastattelun ja haastattelu poiki työpaikan! Jippii! Työ on lähinnä kiireapulaisen hommaa eli työnhakua on silti jatkettava.
Taas tuli kuitenkin huomattua, että avoimia työpaikkoja voi hakea muualtakin kuin työkkärin nettisivuilta. Kolmisen vuotta sitten löysin Faunattaren työpaikan niin, että lähetin kaikkiin Tampereen lemmikkieläinliikkeisiin avoimen hakemuksen. Yhteensä yli 20 hakemusta ja kolme vastausta. Kaksi kielteistä ja yksi haastattelu pyyntö. Sinnikkyys palkitaan.
Tämän viimeisen kuukauden aikana olen lähetellyt hakemuksia ja soitellut eri paikkoihin. On saanut osaksi kohteliasta ja ei niin kohteliasta kieltäytymistä. Eihän se hyvältä tunnu. Varsinkin kun uutiset huutaa työttömyyden kasvusta ja pitkäaikaistyöttömyyden yleistymisestä.
Tällä hetkellä kun olisi niin tärkeää saada töitä ja päästä säästämään omaa tilaa varten. Syksykin alkaa kylmetä ja mökiltä täytyisi muuttaa pois.
Olen nyt pohtinut, että mistä muualta voisi rahaa tienata. Täytyykin varmaan lähteä mustikkaan, heh heh. Mustikka aika taitaa olla jo ohi, mutta ehkä sieniä. Minun täytyy vaan jaksaa yrittää.

Sitten muistutan itselleni, että tälläistähän maaseutuyrittäjän arki tulee olemaan, ei varmuutta tulevasta tilipussista.

Matkalla.

Automatkailua on tullut harrastettua tänä kesänä yli omien tarpeiden. Evijärvelle, Helsinkiin ja juuri nyt Kempeleeseen. Olen viihdyttänyt itseäni kutomalla villasukkia! Kesä on kääntymässä pikku hiljaa syksyyn joten sukkapuikkojen kilinä saa jatkua. Nyt puikoilla on lahjasukat ja toiset pitäisi vielä nopsaan kutoa. Sen jälkeen siirryn ehkä villapaitaan joka on ollut yli vuoden koskematta. Saisikohan Joku jouluna pehmeän paketin?

Minne meni farmerska

Tauko tekee hyvä vai miten se meni. 

Ei vaines, on tässä ollu monta rautaa tulessa ja nyt kun ne on saatu taottua niin ehtii kirjottamaan. Toki haluaisin kiireenkin keskellä ehtiä kirjottamaan, mutta kun aika loppuu päivästä kesken. Minulla on tapana saattaa itseni tähän tilaan aina sopivin väliajoin eli tauot tulee varmasti toistumaan tulevaisuudessakin!

Kumminkin..

Toukokuussa kun muutin Raumalle aloitin heti työt lammastilalla tässä lähistöllä, sama paikka jossa tein viimeisen työssäoppimisen. Täytyy sanoa, että R A K A S T I N joka hetkeä! Ei tartte enää mietiskellä mitäs sitä tekis isona: lampuriksi on päästävä!

Töissä oli välillä aika uskomaton fiilis, ei oikein tuntunu töiltä ja joku mulle siitä vielä maksoikin. Aikamoista. Olen myyty. Harmi, että homma loppui viime viikolla, nyt haetaan uutta duunia, että on mahdollista hankkia se oma tila.

Työkuviot on tällä hetkellä siis aivan auki. Eläinpuolelta olis kiva saada töitä, mutta kelpaa mulle muutkin työt. En oo koskaan ollu kovin nirso noiden töiden puolesta, heh.

 

Toukokuussa mulle tuli myös ekat omat lampaat! Kaksi uuhta ja kaksi karitsaa Kaikki ovat puhtaita suomenlampaita. Lampaat ovat laitumella vanhempieni metsittyneellä pellolla. Sain luvan siistiä ja niin sanotusti huoltaa peltoa. Puuta onkin jo kaadettu ja puiden lehdet maistuvat lampaille enemmän kuin hyvin. 

Sen pellon siivoominen onkin sitten vähän pidempi kun vaan yhden vuoden projekti, mutta lammasneidit eivät sitä ehdi katsella kuin tämän kesän ja ehkä vähän syksyäkin. Lampaat teurastetaan syksyllä, sillä minulla ei vielä ole talvipaikkaa niille.

Touko-kesäkuussa olin mukana kesäteatterissa. Palasin viiden vuoden tauon jälkeen lavalle ja fiilis oli kun kottiin olis tullu! Ei kai siitä enää pois tahdokkaan vaikka aikaahan tuollainen harrastus syö.

Ekat teatterireenit ulkona.

 Kesäkuussa oli valmistujaiset ja aivan viime tipalla sain kuin sainkin kaikki tehtyä. Loppujen lopuksi tein opinnäytteeni orpokaritsoista, mutten itse ollut kovin tyytyväinen työhön. Itse päästötodistukseen olin sitäkin tyytyväisempi. Sain puhtaan kolmosrivin (arvo asteikko 1-3, hih)  ammatillisista aineista, ainoastaan edellisestä koulusta hyväksiluetut attoaineet olivat alle erinomaisen. Niin ja stipendin esimerkillisestä suhtautumisesta maaseutuelinkeinoon. En oo muissa kouluissa sitten saanutkaan stipendiä. 

Täytyy todeta, että vaikka kaikenlaisia puheita olen kuullut Ahlmannista niin oli se hyvä koulu. Sain sen mitä hainkin, pohjatiedon eläimistä ja hirmuisesti mahdollisuuksia päästä erillaisiin paikkoihin työssäoppimaan. Kaikkea, kaikista eläimistä ei voi opettaa kolmessa vuodessa, eikä sitä oppilas pysty sisäistämäänkään niin lyhyessä ajassa. Ahlmannilla opin ehtä tärkeimpänä sen, että tiedän mitä hakea. Jos otetaan kirja-vertauskuva niin olen nyt nähnyt sisällysluettelon ja johdannon. Loppu tiedon hankkiminen onkin sitten minusta itsestääni kiinni ja se työ ei lopu koskaan.

Kesä 2015 on ollut taas sellainen muutoksien kesä, eikä tuleva syksy jää sille toiseksi.

Bring it on!

 

Keritseminen

Olen ollut eilen ja tänään keritsemiskurssilla. Kurssin alkuun saattaja on Ahlmanin ammattiopisto ja sen vetää Richard Scholfield, hän on juurikin tuo samainen Richard jonka tilalla olin pari viikkoa työssäoppimassa. 

Englannissa keritseminen on iso bisnes ja osittain jopa urheilua. Keritsemiskisoja järjestetään ja niihin treenataan tosissaan. British wool marketing board (BWMB) järjestää kerintäkursseja ja Richard on tämän järjestön kautta suomessa opettamassa kerintää. Jotta olisi jotain mitä tavoitella on BWMB luokitellut eri tasoiset keritsijät sertifikaatein. Näitä on neljä; sininen, pronssi, hopea ja kulta.

Tämä oli minulle kolmas kerta kun osallistuin kurssille. Minulla on nyt pronssinen sertifikaati jonka sain puoli vuotta sitten, tänä vuonna ei siis tasonousua tullut. Fiilis on siitä huolimatta erittäin hyvä! Mulla on viime kertaisissa kerinnöissä kaikki mennyt ihan pyllylleen ja olen ollut jo ihan valmis jättämään koko leikin jollekkin muulle. Tänään aukeni oman asenteen tärkeys ja sen myötä työ helpottui huomattavasti. Sain oppitunnin itseluottamuksesta ja rauhallisuudesta. 

Tärkeä asia on myös se, että tuo selkä on nyt saatava kuntoon jotta saa kerittyä useamman peräkkäin.

On ihan tosi hyvä fiilis.

 Huomenna jatkan toisella tilalla keritsemistä, yksin. 

Saas nähä kuinka ämmän käy.

Fasaanitarha

Englannissa ollessani vierailin fasaanitarhalla. Fasaanitarhan omisti mies nimeltä Russel ja hän kasvatti fasaaneja omaa elämysmatkailu yritystään varten.

Fasaanikukkoa pidetään tarhassa kahdeksan fasaanikanan kanssa. Tarhoja Russelilla oli kymmeniä. Fasaanikanat munivat ainoastaan öisin ja munat on kerättävä mahdollisimman pian.

Munat desinfioidaan ja tarkistetaan ennen hautomakoneeseen laittoa.

 

Russelin hautomakoneeseen mahtuu kolme rullakkoa, yhteen rullakkoon kolme levyä ja yhteen levyyn mahtuu 200 munaa. Aika paljon siis!

 Hautomakoneessa munat ovat 21 päivää jonka jälkeen ne siirretään toiseen koneeseen jossa tiput kuoriutuvat.

Russel kasvattaa tiput aikuisiksi linnuiksi asti ja vie ne myöhemmin omille metsä alueilleen. Russel jatkaa fasaanien ruokintaa vapauttamisen jälkeenkin jotta linnut pysyvät tietyllä alueella.

Suomessa

Englannista on palattu viimein. Lähdön hetkellä oli hieman ristiriitaiset tuntemukset: harmitta lähteä, mutta kotia oli jo ikävä. Minulta kysyttiin mitä kaipasin eniten, enkä saisi sanoa koiraa tai puolisoa tai perhettä tai ystäviä. Vastaus oli helppo: kaipasin merta. Enkä usko, että tämä kaipuu oli vain ja ainoastaan englannin reissun aiheuttamaa haikeutta. Se oli jotain joka on jo pidempään kytenyt ja nyt se jotenkin iski selvemmin.

Onneksi me ollaankin muuttamassa Tamperelta Raumalle. Kulttuurin kehto jää ja me palaamme sinne mistä lähdettiinkin. Minä menen edeltä toukokuun alussa ja puolisko tulee kuukauden päästä perässä.

Tää on yks parhaista jutuista aikoihin.

Villan pesu

Kuluneella viikolla olin British Wool Marketing Boardin (BWMB) järjestämällä luennolla jonka jälkeen pääsin tutustumaan villan lajitteluun ja pesuun.

Tehtaita joissa villaa voidaan pestä ja käsitellä suuria määriä on euroopassa vain muutama. Bradfodin tehtaalle villaa tuodaan pestäväksi mm. Kiinasta, Intiasta, Norjasta ja Ranskasta.

Villa sekoitetaan useaan otteeseen, se pestään monta kertaa ja lopuksi se karstataan hienoksi.

Nyt ihan rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että tehtaassa oli niin kova meteli, että se minkä teknisestä sanastosta ymmärsin jäi aika tehokkaasti melun alle.

Villaa syötetään koneeseen useita 400kg paaleja kerralla.

Sekoituksen jälkeen villa pestään.

Villan pesukone sisältä. Nuo piikit sekoittavat villaa sen pesun aikana.

Valmista, puhdasta ja kuivaa villaa.

Pesun ja kuivauksen jälkeen villa taas pakataan.

Pesun jälkeen villa karstataan puhtaaksi.

Villa valmiina lähtöön.

Englantilainen villan käsittely.

Kuluneella viikolla pääsin vierailemaan British wool marketing Boardin pääkonttorissa Bradfordissa. Päivään kuului: luento yrityksen toiminnasta ja tutustumiskierros tehtaisiin jossa toisessa villalajiteltiin ja toisessa pestiin.

British Wool Marketing Board (BWMB) on alkujaan tilallisten perustama osuuskunta ja sen omistuksessa ovat englannin ainoat tehtaat joissa villaa voidaan käsitellä. BWMB kerää villat tiloilta ja toimittaa ne lähimpään villanlajittelu keskukseen. Tiloilla villat rullataan ja pakataan suuriin säkkeihin.
Tehtaassa villat lajitellaan käsin. Villankäsittelijä on yksi arvostetuimmista töistä BWMB:llä ja lajittelijaksi päästäkseen on ensin tehtävä töitä tehtaassa todistaakseen aito kiinnostus villaan.

Tavallisista tehdastyöläisistä muutama pääsee työskentelemään villanlajittelijan kanssa ja villanlajittelija suosittelee harjoittelijaa jos kokee tällä olevan intohimoa työhön. Tämän jälkeen harjoittelijat käyvät läpi viiden vuoden koulutuksen. Yhtään naista ei alalla vielä ole.

Lajittelija tunnistaa villan tuottaneen eläimen roturyhmän. Rotu ryhmät on jaettu alaryhmiin ja kaikenkaikkiaan erillaisia alaryhmiä on yhteensä 140. Villan lajitteluun vaikuttaa kuidun pituus, väri, sävy, kiilto, paksuus, kiharuus ja minkä ikäisestä eläimestä villakuitu on lähtöisin. Lajittelun jälkeen samanlaatuiset villat pakataan. 400kg villaa puristetaan n. 2 kuution kokoiseksi paketiksi.

Tämän jälkeen paketista otetaaan näyte joka toimitetaan laboratioon, jossa villan kosteus% ja villakuidun virallinen paksuus ja koostumus selvitetään. Nämä tiedot ovat tärkeitä ostajille, sille he haluavat tietää tismalleen mitä ovat ostamassa ja sopiiko kyseinen villa heidän käyttötarkoituksiinsa.

Myyntiprosessi taas kulkee niin, että BWMB ostaa villan tuottajilta ja maksaa keskimääräisen markkinahinnan mukaan ja myy villan huutokaupalla viikoittain. Tällä hetkellä huutokauppasuoritetaan tietokoneella, mutta ostajien on  silti tultava BWMB:n pääkonttorille fyysisesti.

Myöhemmin lisää villan pesusta...

Muutto

Suunnitelmien mukaan muutin  viime sunnuntaina kahdeksi viimeiseksi viikoksi toiselle tilalle. Täällä lampaita on vain sata joka tarkoittaa englannissa sitä, että lampaat on lähinnä harrastus. Karitsointi aika on kuitenkin puristettu lyhyemmäksi ja itse asiassa täällä karitsointi tahti on kovempi kuin edellisessä paikassa.

Newhurt Farm

Tila on siis nimeltään Brookside cottace ja sen omistaa Richard, joka alunperin järjesti minulle harjoittelupaikan englannissa. Täällä kasvatetaan swaledaleja ja herdwickejä. Kummatkin ovat vuoristorotuja ja todella arkoja.

Swaledale

Englannissa yleisin lammasrotu taitaa olla Mule joka on Swaledale uuhen ja Blue faced Leicester pässin jälkeläinen (Muleksi voidaan myös kutsua muita risteytysrotuja mutta edellä mainittu yhdistelmä on suosituimpia ja tunnetuimpia). Swaledale uuhilla ja pässeillä on sarvet ja tavallisesta poiketen niiden häntiä ei typistetä.

Herdwick

 Herwick rodulla vain pässeillä on sarvet. Tämä rotu karitsoi yleensä vain yhden karitsan joka yleensä kasvaa hitaasti. Tavallisesti karitsat teurastetaan ennen puolen vuoden ikää, mutta Herdwick karitsan tulee saada kypsyä vuotiaaksi asti.

Karitsoita on syntynyt päivittäin 3-7 joten kiirettä on pitänyt. Vapaa ajan olen koittanut käyttää opinnäytteen työstämiseen sillä päätin vaihtaa aihetaa. Hih. Lampaissa pysytään edelleen!

Vuohitila

Viime viikolla käytiin hakemassa vuohen ternimaitoa karitsoille ja vuohitilan omistaja näytti minulle hieman paikkoja.Tilalla oli kolmea eri englantilaista rotua: British Alpine, British Saanen ja British Toggenburg.

British Toggenburg uuhi.

Ihan aluksi piti kuitenkin ottaa sanasto haltuun (suomeksi / englanniksi):

Vuohi naaras: Uuhi / Nanny

Vuohi uros: Pukki / Billy

Vuohen poikanen: Kili / Kid

Poikiminen: Kilistely / Kidding

Vasemmalta oikealle: British Saanen uuhi, British Toggenburg pukki ja British Toggenburg uuhi.

Tällä hetkellä lypsaviä uuhia oli noin n.1000. Lisäksi muutamia pukkeja ja kaksi kiliä. Kilistely kausi oli siis vasta edessä päin. 

Tilalla oli neljä suurta karsinaa jossa lypsettävät vuohet majailivat. Karsinan pohja oli puolet kiinteää ja puolet ritilää. Olimme paikalla juuri sopivasti päiväunien aikaan jolloin kaikki vuohet olivat makoilemassa olkikuivikkeella.

 Vuohet kävelytettiin karsinoista kokoomatilaan josta ne kävelivät itse lypsyasemalle. Paikkoja lypsyasemalla oli kuusikymmentä. Kolmekymmentä molemmilla puolilla.

Vuohet lypsetään kaksi kertaa päivässä ja niiden päivittäinen maidontuotanto on keskimäärin kolme litraa per vuohi. Kaikkien vuohien lypsämiseen kuluu aikaa kolme tuntia aamuin illoin.

Tilalla ei otettu sen kummemmin alku suihkeita saati putsattu utareita millään tavalla. Utareterveys oli omistajan mukaan hyvä ja taisin nähdä ainoastaan kaksi uuhta jolla oli antibiootti merkinnät jaloissa. Uuhet olivat todella puhtaita kuin myös kaikki tilat lypsyasemasta karsinoihin ja ruokinta pöytiin. 

Tilat olivat todella puhtaat ja hyvin hoidetut. Pidin erityisesti isännän tavasta johtaa ja pitää yritystä. Useaan otteeseen hän teroitti ajatusta miten säästetään aikaa ja kustannuksia kuitenkaan eläinten hyvinvointia unohtamatta. Tästä myös kertoo se, että tilallinen oli tehnyt kasvatus sopimuksen pukkikileilleen ja markkinoinut niiden lihan Lontoolaisiin hienosto ravintoloihin. Näin hänen ei tarvinnut hävittää suurinta osaa kilipukeista vaan sijoitti ne urakoitsijalleen kasvamaan ja myi lopulta teuraaksi.

 

Hieno paikka ja mukavia ihmisiä. Eritoten vuohet olivat hurmaavia! Taidan lisätä eläintoivelistaani vuohen...